Täs on ny muutamana päivänä tullu televisiosta taitoluistelun EM-kisoja. Oon niitä satunnaasesti kattonu, ku oon sattunu lähetysaikahan olemahan tv:n ääres. Kyllä niiren pitää olla taitavia, kun ne pystyy liukumahan, meneähän tehen ja taakse päin kovaa vauhtia ja viälä tekemähän huimia hyppyjä ohkaasen terän päällä ja varas.  Ja kun ne saa sen näyttämähän viälä niin kevyeltä ja helepolta. Ei voi ku ihaalla.

Tuallaaseksi jääprinsessaksi tai -prinssiksi ei tulla viikos, kuukaures eikä eres vuareskaa. Kyllä soon vuosien pitkäjänteestä harioottelua.  Ja kuinka palio kiältääntymisiä se vaatii. Ei siinä syärä pullia ja pitsoja eikä mitää karamälliäkää niinku lystää. Aika kuluu jumppasalilla ja jäähallilla. Ei taira jäärä aikaa ostarilla notkumisehen kaverien kans, kapakkakiarroksista puhumattakaa. Tuallaasten yksilölajien harrastaminen on aika yksinäästä puuhaa. Ja kyllä siihen pitää olla tosi kova hinku ittelläki, jotta motivaatio harjootteluhun säilyy. Varsinki, jos menöö vähä huanommin, niinku jokahittellä aina välillä menöö. Ja ku siihen ykköspallille ei pääse ku yksi kerrallansa. Musta ei ikinä olisi ollu tuahon. Ulukooset ominaasuuret sen jo esti, mutta mulla ei olisi ikänä ollu niin paliua ittekuria ja kunnianhimua. Moon aina ollu joukkuepelaaja. Porukalla kaikki on mukavampaa.

Oli nautinnollista kattella niitä huimavauhtisia esityksiä. Minkähämmoiset vauhrit, km/h, ne mahtaa oikeen ollakkaa?  Mutta sitte, ei aikaakaan, kun voi kauhistus! Aina joku, kovasta vauhrista, yleensä viälä kolomen tai neliän ilimas pyärityn kiarroksen jäläkihin, kaatuu!!! Sitte ne vain nousoo pystyhyn ja jatkaa ohojelman loppuhun, vaikka taatusti ottaan tosi kipiää. Joku saattaa kaatua usiammanki kerran ohojelman aikana. Kuinka ne pystyy jatkamahan. Molsin jääny vattalleni maata jään pinnalle ja siitä mun olis saanu joku hakia pois. Noon niin tiukkalihaasiaki, eikä yhtään ylimääräästä pehemustetta mihinään. Mun on persusta kipiänä pelekästä myätätunnosta.