Olin menos Loppiasspäivänä Ursula Sabinalla hilijoollensa ajellen kohti synnyinseutujani. Mulloli joukos tilaustöitä: yks pipo ja yhyret sukat.
Lähestyyn siinä sitte yhtä valoristeystä Seinäjoen kaupungis. Kaikille valot vilikutti keltaasta. Minä kulujin pääväylää ja muhun nähären vasemmalta ja oikialta tulevat oli väistämisvelevollisia kolomiolla merkattuna. Kovasti hyvin näin sen harmaan farmarimallisen auton, joka tuli muhun nähären vasemmalta. Se ajoo mun miälestä niin hilijaa, jotta oletin sen iliman muuta havaannehen mun tiilenpunaasen Ursula Sabinan, joten keskityyn paremmin niihin oikialta tulevihin, jottei siältä kukaan tormaa alle.
Molin miälestäni jo ohittanu sen farmarin, kun kuuluu kolahros ja Ursula Sabina pyörähti 180 astetta ja liukuu perä erellä liikennemerkkihin ja äkkipyssäs siihen. Se kaikki tapahtuu niin äkkiää, jotten mä oikeen keriinny ajatella tai teherä, saati peliätyä mitää.
Siinä oli samoolla paikoolla koiraa ulukooluttamas yks tosi ystävällinen pariskunta, jokka tuli kyselemähän mun vointiani ja soittivat poliisikki paikalle. Sitte siihen tuli siitä lähimmästä oikianpuoloosesta autosta 3-4 kakskymppistä poikaa, jokka sanoo, jotta he kilivan huuti siälä autos, jotta kohta pamahtaa. Olin kuulemma pyörähtäny millin päästä niiren nokkaa. Jäliistä päin oon ajatellu, jotta mihinkähän päin mun matkani olis siitä tömäyksestä jatkunu.
No lopuuksi vihiroon siihen köpötteli se Ursulahan törmänny tätönenki. Sanoo, jotta anteeksi ny kauhiasti, ku mä en sua yhtää nähäny. Soli se Lipposen Paavon kaveri, se sokia Reetta. Mä vähä ihimettelin, jotta maisema on valakoonen ja Ursula Sabina on punaanen, mutta ei sillä ollu siihen mitään seliitystä.
Lopuuksi tuli poliisikki ja saatihin niiren ja sen "Reettan" kans asiat kuntohon. Sitte ne ystävälliset poliisit soitti hinausauton, joka vei tosi surkian näköösen Ursula Sabinan Käyttöauton kolaripualelle orottamahan vastapualen vakuutusyhtiön  vahinkotarkastajaa.
Jos oli murheellisen näköönen Ursula, niin murheellinen olin minäkin. Olin pelastanu Ursulan takaloorasta kaiken, minkä sillä hetkellä sain. Tärkein oli kirjailija-ystäväni Kaisan koko tuotanto. Huolestuunki vähä, jotta sainko kaikki kirjat pelastettua. Toinen tärkiä oli kuorokansiot.
Lähärin sitte kävelemähän siihen läheiselle huoltoasemalle orottamahan hakijaani, jonka olin soittanu jo ennen poliisien tuloa. Siinä kävellesnäni päsähti mun päähäni, jotta mullahan oli hattuhyllyllä rasiallinen erellispäivänä Ojalan pakarista ostettuja Bebè´ leivoksia.
Mihinähän ne ny mahtaa olla, ku takaikkuna oli piäninä palasina maailmalla ja hattuhylly oli puolitoista meeteriä auton ulukopuolella.
Ku sitte Jopon, hakijani, kans ajettihin samaa reittiä, kun mun oli ollu tarkootus, niin yhtäkkiä mä havaatten siälä viiren metrin pääs kolaripaikalta Ojalan pakarin sinivalakoosen leivosrasian. Mä huuran Jopolle, jotta pirätä, pirätä! Mun Bebe´t on tuala rotvallirreunalla! Niin Jopo pirätti ja peruutti.
Minä hain leivosrasian turvahan ja matkalla tarkastimma, jotta ei niiren oo käyny kuinkaa. Niin me sitte kotikonnuulle päästyämmä keitimmä pläsipää kaffit ja nautiskelimma Bebe´ leivoksista.
Sain sitte isältä auton laihnahan, jotta pääsin takaasi kotia ja lääkärihin. Ku ne poliisit sanoo, jotta pitää käyrä. No jos olsin silloon heti menny, ei olsi ollu mitää tuntemuksia. Mutta sitte ehtoommalla jo oliki ja vähinsä ne on täs muutamas päiväs pahentunukki. Vasemman olokavarren lihas on revähtäny ja koko vasen puali on jäykkänä. Niskakki on vähä kipiät ja pää. Mutta kyllä moon jo tänään ollu töis ja mukava oli tullakki.
Mun ja Ursula Sabinan runsahan kaharen vuaren yhteiselo on päättyny. Sitä kaiholla muistelen.