Jopo tilas multa pipon. Ei ollu sukan tarvetta. Niitä olisin osannu teherä. Mutta pipoja en oon ikänä ennen teheny. Valehtelen, oompa mä kerran virkannu omasta päästä pipon, mutta ei siitä sen enempää. En mä keherannu Jopolle sanua, jottei mulloo mitää käsitystä pipon teosta. Onneksi mullon sellaanen tyäkaveri, jolta sain hyvän resettin. Ja ei ku tikkuamahan. Oli oikeen joutuusta teherä. Viälä ku saatihin seleville  kavennuksen salaaset koorit, niin neliäs päiväs oli Jacques Cousteau -pipo valamis.

Laitoon pipon sisälle Marianne-karkkia ostin postista sellaasen korian kirjekuaren, johona laitoon pipon menöhön kohti Kuopiota. Mä asioottin siä postis maanantaina, mutta kirje oletettavasti lähti liikkeelle tiistaina, koska maanantain postit oli jo lähteny etehenpäin. Perjantaina mä rupesin epäälemähän, jotta pipo ei oo löytäny perille, ku Jopolta ei tuu mitää viästiä. Ei nimittäin kuulu Jopon tapoohin olla kiittämätä. Tiarusteluuhini vastattihin, jotta ei oo pipua näkyny. Mä meinasin aiva hermostua. Uhkasin, jotta postis kuullahan naispuhujaa. Jopo rauhootteli mua, jotta orotellahan ny maanantaihin, jos vaikka silloon tulis. Ja tänään ny sitte tuli tuiato, jotta ihan viikos löyti pipo tiänsä Pohojammaalta Savon syrämmehen.

Oikeen on pitäny tuumata, jotta joutuuko pipo kulukemahan seittemällä merellä, niin ku se miäs, jonka mukahan soon  nimensä saanu. Vai oliko se mun kirjeeni unohtunu muutamaksi päiväksi sinne tiskin alle, mihkä se laitettihin silloon, ku sen vein. Ehkä se ei  mulle koskaa valakene, mutta voipi olla jotten saata olla asiasta mainittemata, ku seuraavan kerran asiootten siä postis.

Joka tapaukses pipo oli kuulenmma komia ja sopivan kokoonen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.