Viikolloppua pukkaa. Joillaki kuulemma alakaa joku hiihtolomaki. Onneksi ny on kaikeksi onneksi luvattu vähä lauhempaa keliä. Soon kyllä hyvä. Jospa mäki rupiaasin paremmin tarkenemahan.

Viimme lauantakina mä luulin, jotta mä jääryn aiva oikiasti pystyhy. Mun olis pitäny mennä koulukeskuksehen laittohon iltapalaa joukkuevoimistelun alueringin leirilääsille. Kävin sitä ennen kaupas. Mä luulin, jotten mä pääse ikänä siältä kaupalta kotia. Itku meinas tulla jo siinä kohoras, kun reviin siitä kaupan seinästä rahaa. Hampahat löi loukkua ja sormet ei meinannu totella ollenkaa. Sain vaivoon ostokseni suaritettua ja itteni takaasi autohon. Kohta autohon päästyäni soitin Tanjalle, joka oli köksäpäällikkö, jotta pärjäättäkö ehtoon iliman mua. Mullon sellaanen tunne, jotta mulle nousoo ny kuume ja mensin mialuusti maata, jotta jaksan huamisten lounahan laittohon.

Tanja lupas, jotta saan jäärä kotia. No lähärin siitä kaupan pihasta ajelemahan kotua kohti hampahien lyöres tahtia. Kotona sitte kohta ku olin saanu takin pältäni ja tavarat kaappiihin rupesin sairastamahan. Kattelin kuumemittarin ja panin kainalohon. Jännityksellä orotin, jotta menöökö yli +38 asteen. Siltä musta ainaki tuntuu. Mun normaali ruumihinlämpö on aika alahaanen. Soon siinä +35 ja +35,2 välillä. No mittari piippas ja mä otin sen kainalosta. Olin purottaa silimät päästäni, ku se näytti +29. Jukelin tähäre! Mähän olin vahavasti hypotermian pualella. Ei siis kuumetta vaan alilämpyä. Oireet oli hyvin samanmoiset.

Siitä paikasta sänkyhyn fällyjen välihin. Otin yhyren buranan ja orotin, jotta hytinä lakkaas. Pakko oli nousta kattomahan, kuinka Hautamäen Matin käyy mäkihypys. Maharoon mä olla näky, ku istuun lavittalla täysis pukees villahuivi hartioolla ja rasat käres. Ei ollu kaukana, jotten hakenu viälä pipua päähäni.