Näin olympialaasten innoottamana rupesin muistelemahan mun talaviurheelu-uraani. Minen oo ikänä ollu mikää hiihtäjä. Kunhan oon suksinu sisarusten vanhoolla lauroolla joinki. Laskettamista oon aina pelijänny niinku ruttua. Enkä moo oikee tykänny kilipaallakkaa. En yksilölajiis. Pesäpallo on sitte asia eriksensä.

Kansakoulus oli kaikkien pakko osallistua kisoohin. Munkin. No mä ruukasin ottaa sen hyvin rauhallisesti. Saatoon välillä pirättää kattelemahan jäniksen jäläkiä ja muita luannon ihimeetä. Taisin pääsääntöösesti olla joka vuasi se perän pitäjä. Kunhan velevollisuuteni täytin.

No reisuusti sitte, soli kolomannella luakalla, mä ajattelin ottaa sen asian oikee vakavasti. Meirät pantihin matkahan parilähtönä. Mun parina oli Heli, se, joka voitti kisan joka vuasi. Mä päätin, jotta minä en päästä sitä näkyvistäni vaikka henki menis. Mä jopa kolokuttelin välihin sen suksenperiäki. Sitte mä ajattelin silipaasta sen ohitte, ku tuntuu, jotta voimia piisaa. Tultihin jokitöyrähän, ja sitä piti nousta ylähäppäin. En pääsny ohi, ku ratkaasevalla hetkellä suksi lipsahti ja mä meinasin tuiskahtaa turvalleni. Hualtojoukoolla oli voitelu menny piälehen. Olisko paappa vähä kynttilää hinkannu pohojahan, tai sitte siälei ollu tervan lisäksi mitää. No minen sitte kumminkaa kaatunu, mutta Heli sai jonku meeterin etumatkaa. Koitin saara sitä viälä kiinni, mutta en pääsny ku ehkä suksen mitan päähän.

Sitte tultihin siältä Osuuskaupan rannasta takaasi koululle ja ruvettihin jakamahan palakintoja. No ensipalakinnon sai tiätysti Heli. Toiseksi tuli muistaakseni Jaana. Mutta uskokaa tai äläkää, mutta molin kolomas ja sain hopialusikan! Hävisin Jaanalle jonku sarasosasekunnin, niinku entinen poika, muttei sillä ollu mulle mitää merkitystä. Molin palakintopallilla! Kaks kertaa samahan aikahan; ensimmääsen ja viimmeesen  .