Ajelimma Helmutin kans eileesnä päivänä Seinäjoelle kokouksehen. Kuljin sitä samaa reittiä, mitä normaalistikki. Sitä samaa, mihinä Ursula tuli matkansa päähän. Lähestyyn sitä surullisen kuuluusaa risteystä. Ja TAAS siinä vilikutti liikennevalot keltaasta. Liikennettä oli joka suuntahan. Minä olin jälleen ns. valtaväylällä, johonka nähären muilla oli väistämisvelevollisuus.

Mä oon tullu sen risteyksen suhteen tosi varovaaseksi. En luata kehenkään muuhun ku itteheni. Ajelin kaikes rauhas kaupunkia kohore. Olin jo keskellä risteystä, ku rekka rupiaa tuijjaamahan oikialta ittiänsä mun etehen. Sen nuppi oli jo siinä mun ajokaistalla, ku kuski huamas, jotta alle on jäämäs yks piäni musta auto. Onneksi mun suuntahan oli käytös kaks kaistaa. Sain koukattua Helemutin vasemmanpualeiselle kaistalle.

Paluumatkan tein toista tietä. Hetki menöö, ennenkö taas tohorin siihen risteyksehen mennä. En ymmärrä, onko ihimiset unohtanu, mitä kärkikolmio liikennemerkki tarkoottaa. Vaikka tämä oliki vain tälläänen vähältä piti -tilanne, niin pakko sanua, jotta onneksi se oli VAIN sellaanen. Sille rekalle me oltaas kyllä Helmutin kans jääty toiseksi.