Nautiskelen täs tyäkaveriltani saamaani omenaa. Voitta vain kuvitella, kuinka hyvältä se maistuu.

Kakarana piti sekin kokemus hankkia. Se omenavarkahis olemisen jännitys. Sellaasina yhteiskoulun tokaluakkalaasina meirän oli tapana käyrä porukalla paikoos, johona tiäsimmä olevan hyviä omenoota.Paras ja jännittävin paikka oli matikanopettajan puutarha. Siälä oli muutama puu, joista kahares oli tosi hyviä omenoota.

Yhtenä elo-syyskuun vaihteen perjantaiehtoona taas päätimmä hakia vähä jännitystä elämähän ja mennä Vepulle omenavarkahisihin. Veppu oli tiätysti käyny keräämäs puronnuset omenat maasta, jottei meille ollu jääny yhtään. No ei se meitä haitannu. Juha kiipes puuhun ja purotteli siältä meille herkkuja, kunnes ovi aukes ja Vepun hahamo ilimestyy valokeilahan. Me lähärimmä juaksemahan piilohon naapurin  vilijapeltohon. Juha jäi sinne puuhun. Se joutuu kököttämähän siälä ainaki 20 minuuttia, kun Veppu päivysti puutarhasnansa. Me muut värjöteltihin kostias viljapellos.

Ei se Veppukaa sen kauempaa sitte viittiny siälä tyhyjäs puutarhas kulijeskella, meni tupahan ja Juhaki pääsi puusta pois. Se tui sitte sinne pellonreunalle meitä muita huhuulemahan. Me tulimma samaa reittiä pois ku olimma mennykki. Piikkilanka-airasta roikkuu pala kangasta ja tukku hiuksia. Tarkemman syynin jäläkihin totesimma, jotta kangas on Jukan uuresta takista ja hiukset mun päästä.

Kummallakohan menetykset mahtoo olla suuremmat Vepulla vai Jukalla ja mulla?