Tuallaaseksi jääprinsessaksi tai -prinssiksi ei tulla viikos, kuukaures eikä eres vuareskaa. Kyllä soon vuosien pitkäjänteestä harioottelua.  Ja kuinka palio kiältääntymisiä se vaatii. Ei siinä syärä pullia ja pitsoja eikä mitää karamälliäkää niinku lystää. Aika kuluu jumppasalilla ja jäähallilla. Ei taira jäärä aikaa ostarilla notkumisehen kaverien kans, kapakkakiarroksista puhumattakaa. Tuallaasten yksilölajien harrastaminen on aika yksinäästä puuhaa. Ja kyllä siihen pitää olla tosi kova hinku ittelläki, jotta motivaatio harjootteluhun säilyy. Varsinki, jos menöö vähä huanommin, niinku jokahittellä aina välillä menöö. Ja ku siihen ykköspallille ei pääse ku yksi kerrallansa. Musta ei ikinä olisi ollu tuahon. Ulukooset ominaasuuret sen jo esti, mutta mulla ei olisi ikänä ollu niin paliua ittekuria ja kunnianhimua. Moon aina ollu joukkuepelaaja. Porukalla kaikki on mukavampaa.

Oli nautinnollista kattella niitä huimavauhtisia esityksiä. Minkähämmoiset vauhrit, km/h, ne mahtaa oikeen ollakkaa?  Mutta sitte, ei aikaakaan, kun voi kauhistus! Aina joku, kovasta vauhrista, yleensä viälä kolomen tai neliän ilimas pyärityn kiarroksen jäläkihin, kaatuu!!! Sitte ne vain nousoo pystyhyn ja jatkaa ohojelman loppuhun, vaikka taatusti ottaan tosi kipiää. Joku saattaa kaatua usiammanki kerran ohojelman aikana. Kuinka ne pystyy jatkamahan. Molsin jääny vattalleni maata jään pinnalle ja siitä mun olis saanu joku hakia pois. Noon niin tiukkalihaasiaki, eikä yhtään ylimääräästä pehemustetta mihinään. Mun on persusta kipiänä pelekästä myätätunnosta.

Niinku ootta huamannukki, täälon ollu vähä hiliaaselua. Mullon ny ollu sellaanen syksy, jotta oikeen montaa sellaasta en taira jaksaa perätysten. Töis on ollu monenmoista hässäkkää ja sen lisäksi omat murehet päälle. Kummitärin "Yksinhualtajuus", jne. Ei siinä sitte oo enää plokit ja postaukset tullu miälehen. Ja pääki on ollu niin tyhyjä, jotta ei olsi kyllä mitää sanottavaa löytynykkää.

Mä oon jo jonku aikaa aistinu ittesnäni jonkulaasta motivaation puutetta tai jonkulaasta loppuhun palamista. Välillä on ollu sellaasia päiviä, jotta aivot ei taharo antaa jaloolle käskyä siirtää mua autotallille ja siältä Helemutin kyytillä töihin. Joinakin aamuuna on suarastansa oksettanu kun on koittanu tällätä ittiänsä sen näkööseksi, jotta voi tyäpaikalle lähtiä.

Moon aiva varma, jotta meirän sisälle on rakennettu sellaanen mekanismi, joka rupiaa toimimahan siinä vaihees, kun muutoon on aiva finaalis, eikä oikeen osaa viheltää peliä poikki. Syys-lokakuun vaihtees tuli jalakapöytähän jännetulehrus. Lääkäri määräs lääkkeetä ja lepua. No minähän lepäsin muutaman päivän ja kummasti taas tyä maistuu muutaman päivän. Sitte tuli taas vaihteeski tilanne, johona olis pitäny revetä kolomeksi, joka tiatysti on maharotoonta.

Ittenääsyyspäivän ehtoona rupes oikian jalaan nilikka oirehtimahan ourosti. Yällä se sitte tuli oikeen toresta kipiäksi. Aamulla soitin terkkarihin ja sain pualille päivin lääkäriaijjan. Siinä sitä oliki taas olemista, ku pelekkä sukkaki otti kipiää, saati jotta koitti tällätä sitä jalakaa talavikenkähän. No tohtori meinas, jotta mullon jalaas ruusu ja määräs antipiootit, salavaa ja kutinanestolääkettä. Niin ja viikon sairaslomaa. No minä rupesin ittiäni lääkittemähän. Ja voi herran piaksut, jotta oli kutinanestolääket tymäkkää tavaraa. Siitä meni tavallisen taju! Olihan se kolmiolääke, mutta silti. Mä otin ekan samahan aikahan, ku antipiootinki. Resettis sanottihin, jotta aamuun illoon yks kpl. Mä nukuun käytännöllisesti kattuen tiistaista torstaihin. Olis varmahan jääny antipiootit ottamata, jonsen olsi pannua heräätystä ottoaikoohin. Sitte lakkasi ottamasta sitä lääkkyä aamuusin. Mutta tunnustaa täytyy, jotta se nukkuminen teki tosi hyvää.

Sunnuntaina rupes käsistä lähtemähän nahka. Sitte ku kylymät ja kuivat kelit alakoo, niin sormien taitoskohorat aukes vereslihalle. Kämmenistä ja sormista lähti nahka kolomehen-neliähän kertahan. 14.12. sain sitte kaks viikkua lisää saikkua. Mitään en pystyny tekemähän. Mihinkää ei voinu tarttua. Mitää kierrekorkillisia, esim vissypulloa en saanu auki. Avaamen vääntäminen virtalukos tai tuvan oves aiheutti tuskaasen äännähröksen. Kaikemmoisen jouluhun valamistautumisen sain unohtaa. Mä istuun sitte kaks viikkua valakooset hanskat käres ja leikiin hianua. Kolomen viikon pakkolevon jäläkihin oli aiva mukava taas tulla töihin, mutta jostaki kumman syystä taas rupiaa aharistamahan.

Toivottavasti ei pää kumminkaan tyhyjene niin, jottei asiaa piisaasi tänne plokistaniahan.

Tupakissi ruukaa kirijoottaa plokisnansa kikiistä. Jos ootta lukenu tuata plokia ootta varmahan asiayhteyrestä päätelly, jotta kysees on naisen rinta. Jos tenava laitetahan kikkiviaroolle, sille lakatahan antamasta rintamaitua.

Mulla asuu ystävä tuala nykyysen Loimaan alueella. Siälä kerran kyläällesnäni tulin johonaki jutusnani maininneheksi kikit. Ystäväni ja miähensä ihimettelivät, jotta kuinka mä voin tuas asiayhteyres käyttää sanaa kikki. Mä aiva pöökiinnyyn ja kysyyn, jotta kuinka niin. Ihimettelin sitte niille, jotta mitäs mun olis pitäny sanua, ku tarkootin sitä justihin. Ne aiva huuti mulle, jotta en millään voinu tarkoottaa sitä. Lopuuksi ymmärrin kysyä, jotta mitä kikki teillä sitte tarkoottaa. Vastaus oli pip-pe-li. Emmä ny enää ihimette, jotta meillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiamma.

Lähärimmä sitte ystäväni kans käymäs kukkakaupas. Yhtäkkiä ystäväni heitti myyjälle kysymyksen: "Kun sä puhut kikistä, niin mistä sä silloon puhut?" Myyjä katteli meitä hetken vuaroonperähän alta kulumaan ja totes hyvin jäätävällä äänellä: "Mä en yleensä puhu siitä."

No, se mun kattelurauhani kyllä rikottihin. Mun viäres istuu sellaanen 70 -75 -vuatias setä. Siinä pelin alakua orotelles ihimettelimmä väen palioutta ja montaa muutaki asiaa. Yhtäkkiä se setä kysyy multa, jotta onko sulla sormukset. Minä siihen, jotta kuinka niin? Kauppaasikko sä mua jollekki vai jotakuta mulle? Setä vastas, jotta en minä muita, mutta ittiäni. Sanoo ollehensa kolome ja puali vuatta leskenä ja keväällä päättänehensä kattella uutta kaveria. Omakotitaloo sillä oli ja arkipäivisin kävi poijjalla töis. Jotta päivisin aika kyllä kuluu, mutta ehtoosin ja sunnuntaisin olis kaivannu kaveria. Sanoo, jottei viitti pyhisin teherä töitä ja sen takia lähti peliä kattomahan, jottei tulisi aika pitkäksi siä kotona yksin.

Mä olin kyllä aika ilikiä ihiminen, mutta ei voi mitää. Mä sanoon sille serälle, jotta mun täytyy ny sitte kyllä tuattaa pettymys. Mullon sormukset, sanoon, ja näytin sille vasenta nimetööntäni, johona mulla on kaks sormusta. Kräätäri pökkii mua kylykehen , mutta molin niinku en olisi havaannu mitää. Setä sitte sanoo mullen, jotta no ei sille sitte mitää mahara. Hetkenpäästä se kysyy, jotta onko se miäskin kattomas peliä. Mä sanoon, jotta ei, soon töis.

Ei mua kovin montaa kertaa oo täs elämäs kosittu, mutta toreta pitää, jotta tämoli kylä paikkana ja tapana erikoosin.  Kräätäri mulle nauroo sitte ku meteli yltyy ja tohoriimma ruveta keskenämmä tapahtunutta spekuloomahan. Soli sitä miältä, jotta soli rakkautta ensi silimäykselä. Valitettavasti tunne ei vain ollu molemmin pualinen.

Vimpeli voitti sen pelin ja viikon päästä mestaruuren. En tohtinu enää toistamisehen mennä Saarikentälle, tiäs vaikka olis tapahtunu neiron ryästö.

 Mun pitääs ny tunnustaa ittestäni seittemän asiaa. Se jäläkihin mun pitääs laittaa "vahinko kiärtämähän"
taas seittemälle uurelle uhurille. No täs ny tuloo mun top seittemän. Vaviskaa !!!

  1. Syksy on eherottomasti paras vuorenaika. Ihana väriloisto! Ja vaikka syksyllä moni asia kualoo pois,
syntyy myös jotakin uutta. Harrastukset alakaa. Mäkin alootan tänään vesijuoksun ja ens viikolla kaks kuarua.

 2. Mulla on aivan hullu intohimo kukkakaalihin. Heti, kun kauppoohin tuloo kotimaaset kukkakaalit,
mä ostan ja syän pään päiväs. Kerraasti kysyyn yhyreltä terrveyrenhoitajalta, jonka kans olimma
samahan aikahan vihannestiskillä, jotta onko mulla joku puutostauti. Ei se siihen osannu mitään sanua.
Totes sitte kumminki, jotta senkus syät, ei siitä haittaakaa oo.

 3. Yks arvostettu naispualinen sisätautilääkäri sanoo mulle, jotta soot niin niin hiano ihiminen,
jotta sullon sualekki silikkiä. Toisin sanoen mun elimistö ei sulata raakoja kasviksia. Mulla on välillä
aivan maharottomia kouristavia mahakipukohtausia, kun syöö esim paprikaa, selleriä tai kurkkua kuorinensa.
Paprika, niin hyvää kun se olis, on pahin kaikista. Se on ollu pakko jättää kokonansa.
Kakkoskohtahan palatakseni, ei se terveyrenhoitaja mitää tienny, ku sanoo, jottei siitä kukkakaalista haittaakaa oo.
Arvakkaa vaan onko. Silti en pääse himostani.

 4. Yks mun hauskimmista aijjankuluusani on kattella talotehtahien esittelykirjoja, mihinä on talojen
kuvia ja pohojapiirrustuksia. Mä kattelen niitä sillä silimällä, jotta onko niis kaikki se,
mitä mun unelmien taloosta pitääs löytyä. Useimmista nykyysistä puuttuu mm. vaatehuanes!
Mihinä ne ihimiset säilyttää liinavaatteensa ja sellaaset verhat, mitei justihin sillä hetkellä käytetä?

  5. Moon vissihin tullu vanahaksi. Minen ennen saanu nukutuksi, jos en lukenu kirjaa hetken aikaa.
Ja välillä se hetki ei piisannu. Joskus on menny hyvää nukkuma-aikaa tunti jos toinenki hyvän
kirjan kans. Nykyään ei taharo keriitä ittiänsä oikaasta, ku jo unijussi viöö mennesnänsä.
Mä en oikeen tiärä, onko se hyvä vai huano asia.

  6. Moon syntymäpölöhö. Aina valamis tekemähän kaikkia hulluja juttuja. Sitte vasta jäläkikätehen
mä tuumaan, jotta mitähän musta taas ajatellahan. Jos vain joku keksii pyytää mua joukkohon
vaikka esittämähän yllätysohojelmaa syntymäpäiväsankarille, jos kerran kalenteris on tilaa, niin iliman muuta.
Ja mitä hianompaa on yleesö, sen suuremmalla antaumuksella mä heittäyryn roolihini. 
Mun mottoni on: Mitä sen väliä, pääasia, jotta kylillä puhutahan. Ja puhutahanhan siälä.

  7. Mä vihaan yli kaiken epäoikeurenmukaasuutta. Mä aiva kiahun sen eres! Oon monesti joutunu hankalahan
tilanteehin sen takia, jotta oon puuttunu "asioohin, jokka ei mulle kuulu". Mutta ku minen voi ittelleni mitää.

Saa nähärä, koska mä meen liika pitkälle...

Täs näitä ny oli. Mun täytyy sanua, jotta minen taira eres tuntia niin montaa plokittajaa, jokkei jo olisi tähän
leikkihin ottanu osaa. Mutta jos ny pitää sanua eres jonku nimi, niin Mansikki, Tupakissi, Sesile ja
Helena Pohojalaanen vois ainaki kokeella, jos ei viälä oon...

Sen lisäksi, jotta ahamiisin niitä omenoota sellaasnansa, päätin, jotta omenapiirakkaa on saatava!  Kurvasin matkalla kaupan kautta ja hain varooksi piimää ja voita, jotta voisin miälitekoni toteuttaa. Kotia päästyäni kävin tuvas sanomas hei, ja otin kipon omenoota varte, ja ei ku "omenavarkahisihin".  No ensimmäänen omena löyti tiensä mun suuhuni, mutta jo seuraava tusina sinne kippohon ja sitte taas suuhun. Voi että osas olla justihin niin kirpiänmakoosta, kun erelliseltä syksyltä muistin.

Tupahan mennes kysyyn äireeltä, jotta raastaasko se ne omenat, kun moon ne kuarinu. Lupas, ja rupes kattelemahan raastinta. Mä kerkesin siinä aijjas jo kuaria pari kolome omenaa, jotta oli mitä raastaa. Se raastet tummuu yllättävän nopiaa. Niimpä mä päätin teherä sen taikinan siinä välis ajatellen, jotta se taikina kestää piäntä orotusta ilimeesesti paremmin kun se omenaraaste.  Isä tuli siinä vaihees vintistä alaha ja koitti ruveta kuarimahan tupperin kuarimaveittellä niitä omenoota. Se näytti mun silimähäni vähä silta, jotta se veitti oli liika moterni isän kätehen. En sanonu mitää, ajattelin, jotta kokeelkohon ny.

Panin voin sulamahan ja mittasin jauhot kippohon ja suutan. Sokurin kohoralla tuli trukommi. Sitei ollukkaa tarpeheksi. Ei muuta ku Helemutin nokka kohti keskustaa ja kauppaa. Äitee huuti viälä perähän, jotta tua yks kermaviili, jotta saa teherä mustikkapiirakanki. Tein tyätä käskettyä. Kotia palates havaattin, jotta omenat oli melekeen kaikki kuarittu ja raastettu. Huvittunehena tuumasin miälesnäni, jotta moon järjestäny vanhuksille toimintaterapiaa ja sorminäppäryyshariootuksia. Isä 87v. kuarii tosisnansa toiseksiviimmeestä omenaa ja äitee 85v. orotti, jotta pääsöö taas raastamahan. Sain justihin taikinan tehtyä ja kumaastua uunipellille, ku kaikki omenat oli raastettuna. Ei muuta ku taikinan päälle ja perähän viälä sokuria ja kaneelia. Sitte puhelin hälyyttämähän 20 minuutin päästä.

Ihana omenapiirakan tuaksu leijjuu koko alakertahan, kun otin piirakan pois uunista. Mei malttanu orottaa, jotta solis kunnolla jähtyny, ku piti jo ottaa koemaistopalat ja herkutella ne kylymän mairon kans. Arvakkaa, miltä maistuu.

Moon täs koittanu olla jonkulaasella kuurilla, rieetillä, tai minkä nimen kukin ny haluaa asialle antaa. Näläkää en oo nähäny, enkä kauhiasti ittiäni rääkännykkää. Oikiastansa moon ruvennu syämähän. Tarkoottaa sitä, jotta moon ruvennu syämähän säännöllisesti järkevänkokoosia annoksia. Ennenhän tapana oli syärä pivällä töis jotaki sevverran jotta jaksoo kotia asti ja sitte suuhun kaikki hevoosta piänemmät! Nauskuusia oon jättäny pois. Jos tuloo makiannäläkä, en mätä suuhuni pussillista lakuja tai paketillista Domino-keksiä. Tilalle on tullu herelmät ja kukkakaali ja porkkana jne.

No tulosta on syntyny. Housun koko on muuttunu 50:stä 42:een ja pairan koko 54-56:sta 48-50:een. Vois olla jopa 46-48, mutta kun tuata rintavarustusta on mulle suatu vähä enemmän ku muille. No tuloksen on huamannu kanssaihimisekki. Siältä täältä tuloo kommenttia. Jopa sellaaset hyvänpäivän tutut on tullu asiasta huamauttamahan. Sitte on sellaasiaki, jokka ei tohori puhua mitää, kun tiätävät mun tautikertomuksiani, ja luuloovat, jotta moon kualemansairas ja lähtö on lähellä. Kttellahan vain kaukaa. No kyllä kattua saa, ei silimä osaa ota, ruukatahan sanua.

Näin eileen kaupas pitkästä aikaa hyvän ystäväni Enkelintekijän. Se katteli mua hetken ja sanoo: "Soot niinku kuivan kesän orava!" Voiko sitä asiaa tuan kaunihimmin ilimaasta.

Kun olin lähärös siältä koulun pihasta, havaattin jotta auton sivuklasis on kärpäänen. Rupesin sitä siitä huitomahan pois, mutta soliki pihan pualella, eikä piitannu mun huitomisistani mitää. Olokohon siälä, ajattelin ja starttasin matkahan takaasi kunnantaloolle. Palammatkaa ajettuani vilikaasin siitä sivuklasista ja totesin, jotta se kärpäänen oli erelleen siinä. Ku olin himmannu vauhtia kääntyäkseni Kirkkotiälle, jouruun pysähtymähän, kun mun erestäni kääntyy matkaaluauto atteekkihin, se kärpäänen otti siivet allensa ja lähti.

En kuullu, jotta kiittikö se kyytistä. Olis ainaki ollu suatavaa. En tierä oliko se tiatoonen, mihinkä se mun kyytis pääsöö, vai oliko se lomalaanen, joka oli valinnu jokerimatkan. Ihimettelin vain, jotta minkämoiset imukupit sen jaloos mahtoo olla, jotta se pysyy joukos. Ajelin mä ny kmminkin kuuttakymppiä. Ja matkaaki toista kilometriä.