Toivotan itse kullekin säädylle mukavaa joulua ja onnea uudeksi vuodeksi 2012!

Täs on ny muutamana päivänä tullu televisiosta taitoluistelun EM-kisoja. Oon niitä satunnaasesti kattonu, ku oon sattunu lähetysaikahan olemahan tv:n ääres. Kyllä niiren pitää olla taitavia, kun ne pystyy liukumahan, meneähän tehen ja taakse päin kovaa vauhtia ja viälä tekemähän huimia hyppyjä ohkaasen terän päällä ja varas.  Ja kun ne saa sen näyttämähän viälä niin kevyeltä ja helepolta. Ei voi ku ihaalla.

Tuallaaseksi jääprinsessaksi tai -prinssiksi ei tulla viikos, kuukaures eikä eres vuareskaa. Kyllä soon vuosien pitkäjänteestä harioottelua.  Ja kuinka palio kiältääntymisiä se vaatii. Ei siinä syärä pullia ja pitsoja eikä mitää karamälliäkää niinku lystää. Aika kuluu jumppasalilla ja jäähallilla. Ei taira jäärä aikaa ostarilla notkumisehen kaverien kans, kapakkakiarroksista puhumattakaa. Tuallaasten yksilölajien harrastaminen on aika yksinäästä puuhaa. Ja kyllä siihen pitää olla tosi kova hinku ittelläki, jotta motivaatio harjootteluhun säilyy. Varsinki, jos menöö vähä huanommin, niinku jokahittellä aina välillä menöö. Ja ku siihen ykköspallille ei pääse ku yksi kerrallansa. Musta ei ikinä olisi ollu tuahon. Ulukooset ominaasuuret sen jo esti, mutta mulla ei olisi ikänä ollu niin paliua ittekuria ja kunnianhimua. Moon aina ollu joukkuepelaaja. Porukalla kaikki on mukavampaa.

Oli nautinnollista kattella niitä huimavauhtisia esityksiä. Minkähämmoiset vauhrit, km/h, ne mahtaa oikeen ollakkaa?  Mutta sitte, ei aikaakaan, kun voi kauhistus! Aina joku, kovasta vauhrista, yleensä viälä kolomen tai neliän ilimas pyärityn kiarroksen jäläkihin, kaatuu!!! Sitte ne vain nousoo pystyhyn ja jatkaa ohojelman loppuhun, vaikka taatusti ottaan tosi kipiää. Joku saattaa kaatua usiammanki kerran ohojelman aikana. Kuinka ne pystyy jatkamahan. Molsin jääny vattalleni maata jään pinnalle ja siitä mun olis saanu joku hakia pois. Noon niin tiukkalihaasiaki, eikä yhtään ylimääräästä pehemustetta mihinään. Mun on persusta kipiänä pelekästä myätätunnosta.

Hyvää loppuvuatta kaikille. Sen vähän, mitä sitä viälä on jäliellä.

Niinku ootta huamannukki, täälon ollu vähä hiliaaselua. Mullon ny ollu sellaanen syksy, jotta oikeen montaa sellaasta en taira jaksaa perätysten. Töis on ollu monenmoista hässäkkää ja sen lisäksi omat murehet päälle. Kummitärin "Yksinhualtajuus", jne. Ei siinä sitte oo enää plokit ja postaukset tullu miälehen. Ja pääki on ollu niin tyhyjä, jotta ei olsi kyllä mitää sanottavaa löytynykkää.

Mä oon jo jonku aikaa aistinu ittesnäni jonkulaasta motivaation puutetta tai jonkulaasta loppuhun palamista. Välillä on ollu sellaasia päiviä, jotta aivot ei taharo antaa jaloolle käskyä siirtää mua autotallille ja siältä Helemutin kyytillä töihin. Joinakin aamuuna on suarastansa oksettanu kun on koittanu tällätä ittiänsä sen näkööseksi, jotta voi tyäpaikalle lähtiä.

Moon aiva varma, jotta meirän sisälle on rakennettu sellaanen mekanismi, joka rupiaa toimimahan siinä vaihees, kun muutoon on aiva finaalis, eikä oikeen osaa viheltää peliä poikki. Syys-lokakuun vaihtees tuli jalakapöytähän jännetulehrus. Lääkäri määräs lääkkeetä ja lepua. No minähän lepäsin muutaman päivän ja kummasti taas tyä maistuu muutaman päivän. Sitte tuli taas vaihteeski tilanne, johona olis pitäny revetä kolomeksi, joka tiatysti on maharotoonta.

Ittenääsyyspäivän ehtoona rupes oikian jalaan nilikka oirehtimahan ourosti. Yällä se sitte tuli oikeen toresta kipiäksi. Aamulla soitin terkkarihin ja sain pualille päivin lääkäriaijjan. Siinä sitä oliki taas olemista, ku pelekkä sukkaki otti kipiää, saati jotta koitti tällätä sitä jalakaa talavikenkähän. No tohtori meinas, jotta mullon jalaas ruusu ja määräs antipiootit, salavaa ja kutinanestolääkettä. Niin ja viikon sairaslomaa. No minä rupesin ittiäni lääkittemähän. Ja voi herran piaksut, jotta oli kutinanestolääket tymäkkää tavaraa. Siitä meni tavallisen taju! Olihan se kolmiolääke, mutta silti. Mä otin ekan samahan aikahan, ku antipiootinki. Resettis sanottihin, jotta aamuun illoon yks kpl. Mä nukuun käytännöllisesti kattuen tiistaista torstaihin. Olis varmahan jääny antipiootit ottamata, jonsen olsi pannua heräätystä ottoaikoohin. Sitte lakkasi ottamasta sitä lääkkyä aamuusin. Mutta tunnustaa täytyy, jotta se nukkuminen teki tosi hyvää.

Sunnuntaina rupes käsistä lähtemähän nahka. Sitte ku kylymät ja kuivat kelit alakoo, niin sormien taitoskohorat aukes vereslihalle. Kämmenistä ja sormista lähti nahka kolomehen-neliähän kertahan. 14.12. sain sitte kaks viikkua lisää saikkua. Mitään en pystyny tekemähän. Mihinkää ei voinu tarttua. Mitää kierrekorkillisia, esim vissypulloa en saanu auki. Avaamen vääntäminen virtalukos tai tuvan oves aiheutti tuskaasen äännähröksen. Kaikemmoisen jouluhun valamistautumisen sain unohtaa. Mä istuun sitte kaks viikkua valakooset hanskat käres ja leikiin hianua. Kolomen viikon pakkolevon jäläkihin oli aiva mukava taas tulla töihin, mutta jostaki kumman syystä taas rupiaa aharistamahan.

Toivottavasti ei pää kumminkaan tyhyjene niin, jottei asiaa piisaasi tänne plokistaniahan.

Vähihin se käyy, ennenkö loppuu. Tämä vuasi. Huamisin sitä sitte eletähän ku viimmeestä päivää. Sellaasta soon joka vuasi.

Tämon metkaa tämä meirän armas äirinkiälemmä. Samalla sanalla voi olla monta ja toisistansa aiva erimoisia merkityksiä, riippuen siitä, mihinä päin sattuu puhumahan. Otetahan ny asimerkiksi vaikka sana huilata. Täälä meirän leveyspiiriis se tarkoottaa lepäämistä, mutta tuala pohojooses pykätähän vauhtia. Tai sitte vaikka sana muikia. Meillä se tarkoottaa hapanta. Maito saattaa olla muikiaa. Mutta tuala johonaki mualla päin se tarkoottaa jonkillaasta miälissään oloa. Esimerkiksi vaikka Kalle oli naama muikeana, tai Liisalla oli suu muikeassa hymyssä. Meilläki päin voi tiätysti olla naama muikiana, mutta silloon kyllä näytetähän hapanta naamaa, eikä torellakaan silloon olla miälisnänsä.

Tupakissi ruukaa kirijoottaa plokisnansa kikiistä. Jos ootta lukenu tuata plokia ootta varmahan asiayhteyrestä päätelly, jotta kysees on naisen rinta. Jos tenava laitetahan kikkiviaroolle, sille lakatahan antamasta rintamaitua.

Mulla asuu ystävä tuala nykyysen Loimaan alueella. Siälä kerran kyläällesnäni tulin johonaki jutusnani maininneheksi kikit. Ystäväni ja miähensä ihimettelivät, jotta kuinka mä voin tuas asiayhteyres käyttää sanaa kikki. Mä aiva pöökiinnyyn ja kysyyn, jotta kuinka niin. Ihimettelin sitte niille, jotta mitäs mun olis pitäny sanua, ku tarkootin sitä justihin. Ne aiva huuti mulle, jotta en millään voinu tarkoottaa sitä. Lopuuksi ymmärrin kysyä, jotta mitä kikki teillä sitte tarkoottaa. Vastaus oli pip-pe-li. Emmä ny enää ihimette, jotta meillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiamma.

Lähärimmä sitte ystäväni kans käymäs kukkakaupas. Yhtäkkiä ystäväni heitti myyjälle kysymyksen: "Kun sä puhut kikistä, niin mistä sä silloon puhut?" Myyjä katteli meitä hetken vuaroonperähän alta kulumaan ja totes hyvin jäätävällä äänellä: "Mä en yleensä puhu siitä."

Olin täs vajaan pari viikkua sitte Vimpelis kattomas pesäpallua. Väkiä oli ku pipua. Meki muka kräätäri-kaverini kans menimä aijjoos paikalle. Mutta jos aijjoos olis oikiasti halunnu olla, olis pitäny olla paikalla vähintäänkin kaks tuntia ennen pelin alakua. Eihän siälä enää meirän saapues mitää istumapaikkoja ollu, mutta kuulima takakorvalla, kun järjestysmiäs sanoo jollekki muulle kattojalle, jotta tarkkaalkaa nuata lavittoja tuala, noon sellaasia varattuja paikkoja, jokkei ikänä tuu täytöhön. Meki tarkkaalimma. Mä pongasin siältä lavittan, johona luki "Iltasanomat". Siihen mä tälläsin puani ja kaikes rauhas sain siinä kattua pelin loppuhun asti.

No, se mun kattelurauhani kyllä rikottihin. Mun viäres istuu sellaanen 70 -75 -vuatias setä. Siinä pelin alakua orotelles ihimettelimmä väen palioutta ja montaa muutaki asiaa. Yhtäkkiä se setä kysyy multa, jotta onko sulla sormukset. Minä siihen, jotta kuinka niin? Kauppaasikko sä mua jollekki vai jotakuta mulle? Setä vastas, jotta en minä muita, mutta ittiäni. Sanoo ollehensa kolome ja puali vuatta leskenä ja keväällä päättänehensä kattella uutta kaveria. Omakotitaloo sillä oli ja arkipäivisin kävi poijjalla töis. Jotta päivisin aika kyllä kuluu, mutta ehtoosin ja sunnuntaisin olis kaivannu kaveria. Sanoo, jottei viitti pyhisin teherä töitä ja sen takia lähti peliä kattomahan, jottei tulisi aika pitkäksi siä kotona yksin.

Mä olin kyllä aika ilikiä ihiminen, mutta ei voi mitää. Mä sanoon sille serälle, jotta mun täytyy ny sitte kyllä tuattaa pettymys. Mullon sormukset, sanoon, ja näytin sille vasenta nimetööntäni, johona mulla on kaks sormusta. Kräätäri pökkii mua kylykehen , mutta molin niinku en olisi havaannu mitää. Setä sitte sanoo mullen, jotta no ei sille sitte mitää mahara. Hetkenpäästä se kysyy, jotta onko se miäskin kattomas peliä. Mä sanoon, jotta ei, soon töis.

Ei mua kovin montaa kertaa oo täs elämäs kosittu, mutta toreta pitää, jotta tämoli kylä paikkana ja tapana erikoosin.  Kräätäri mulle nauroo sitte ku meteli yltyy ja tohoriimma ruveta keskenämmä tapahtunutta spekuloomahan. Soli sitä miältä, jotta soli rakkautta ensi silimäykselä. Valitettavasti tunne ei vain ollu molemmin pualinen.

Vimpeli voitti sen pelin ja viikon päästä mestaruuren. En tohtinu enää toistamisehen mennä Saarikentälle, tiäs vaikka olis tapahtunu neiron ryästö.

Mä sain TUNNUSTUKSEN Meeriltä ja Vilukissiltä.   

 Mun pitääs ny tunnustaa ittestäni seittemän asiaa. Se jäläkihin mun pitääs laittaa "vahinko kiärtämähän"
taas seittemälle uurelle uhurille. No täs ny tuloo mun top seittemän. Vaviskaa !!!

  1. Syksy on eherottomasti paras vuorenaika. Ihana väriloisto! Ja vaikka syksyllä moni asia kualoo pois,
syntyy myös jotakin uutta. Harrastukset alakaa. Mäkin alootan tänään vesijuoksun ja ens viikolla kaks kuarua.

 2. Mulla on aivan hullu intohimo kukkakaalihin. Heti, kun kauppoohin tuloo kotimaaset kukkakaalit,
mä ostan ja syän pään päiväs. Kerraasti kysyyn yhyreltä terrveyrenhoitajalta, jonka kans olimma
samahan aikahan vihannestiskillä, jotta onko mulla joku puutostauti. Ei se siihen osannu mitään sanua.
Totes sitte kumminki, jotta senkus syät, ei siitä haittaakaa oo.

 3. Yks arvostettu naispualinen sisätautilääkäri sanoo mulle, jotta soot niin niin hiano ihiminen,
jotta sullon sualekki silikkiä. Toisin sanoen mun elimistö ei sulata raakoja kasviksia. Mulla on välillä
aivan maharottomia kouristavia mahakipukohtausia, kun syöö esim paprikaa, selleriä tai kurkkua kuorinensa.
Paprika, niin hyvää kun se olis, on pahin kaikista. Se on ollu pakko jättää kokonansa.
Kakkoskohtahan palatakseni, ei se terveyrenhoitaja mitää tienny, ku sanoo, jottei siitä kukkakaalista haittaakaa oo.
Arvakkaa vaan onko. Silti en pääse himostani.

 4. Yks mun hauskimmista aijjankuluusani on kattella talotehtahien esittelykirjoja, mihinä on talojen
kuvia ja pohojapiirrustuksia. Mä kattelen niitä sillä silimällä, jotta onko niis kaikki se,
mitä mun unelmien taloosta pitääs löytyä. Useimmista nykyysistä puuttuu mm. vaatehuanes!
Mihinä ne ihimiset säilyttää liinavaatteensa ja sellaaset verhat, mitei justihin sillä hetkellä käytetä?

  5. Moon vissihin tullu vanahaksi. Minen ennen saanu nukutuksi, jos en lukenu kirjaa hetken aikaa.
Ja välillä se hetki ei piisannu. Joskus on menny hyvää nukkuma-aikaa tunti jos toinenki hyvän
kirjan kans. Nykyään ei taharo keriitä ittiänsä oikaasta, ku jo unijussi viöö mennesnänsä.
Mä en oikeen tiärä, onko se hyvä vai huano asia.

Molin viime pyhänaijjan synnyynseuruulla. Jo matkalla autos mä maistoon kotopuun omenan maun suusnani. Nykki, tätä kirjoottaesnani, herahtaa vesi kiälelle. Siinä maus on aavistus makeutta ja aavistus kirpeyttä. Ja se omena on kova, ei mihinään nimes saa olla jauhoonen.

Sen lisäksi, jotta ahamiisin niitä omenoota sellaasnansa, päätin, jotta omenapiirakkaa on saatava!  Kurvasin matkalla kaupan kautta ja hain varooksi piimää ja voita, jotta voisin miälitekoni toteuttaa. Kotia päästyäni kävin tuvas sanomas hei, ja otin kipon omenoota varte, ja ei ku "omenavarkahisihin".  No ensimmäänen omena löyti tiensä mun suuhuni, mutta jo seuraava tusina sinne kippohon ja sitte taas suuhun. Voi että osas olla justihin niin kirpiänmakoosta, kun erelliseltä syksyltä muistin.

Tupahan mennes kysyyn äireeltä, jotta raastaasko se ne omenat, kun moon ne kuarinu. Lupas, ja rupes kattelemahan raastinta. Mä kerkesin siinä aijjas jo kuaria pari kolome omenaa, jotta oli mitä raastaa. Se raastet tummuu yllättävän nopiaa. Niimpä mä päätin teherä sen taikinan siinä välis ajatellen, jotta se taikina kestää piäntä orotusta ilimeesesti paremmin kun se omenaraaste.  Isä tuli siinä vaihees vintistä alaha ja koitti ruveta kuarimahan tupperin kuarimaveittellä niitä omenoota. Se näytti mun silimähäni vähä silta, jotta se veitti oli liika moterni isän kätehen. En sanonu mitää, ajattelin, jotta kokeelkohon ny.

Panin voin sulamahan ja mittasin jauhot kippohon ja suutan. Sokurin kohoralla tuli trukommi. Sitei ollukkaa tarpeheksi. Ei muuta ku Helemutin nokka kohti keskustaa ja kauppaa. Äitee huuti viälä perähän, jotta tua yks kermaviili, jotta saa teherä mustikkapiirakanki. Tein tyätä käskettyä. Kotia palates havaattin, jotta omenat oli melekeen kaikki kuarittu ja raastettu. Huvittunehena tuumasin miälesnäni, jotta moon järjestäny vanhuksille toimintaterapiaa ja sorminäppäryyshariootuksia. Isä 87v. kuarii tosisnansa toiseksiviimmeestä omenaa ja äitee 85v. orotti, jotta pääsöö taas raastamahan. Sain justihin taikinan tehtyä ja kumaastua uunipellille, ku kaikki omenat oli raastettuna. Ei muuta ku taikinan päälle ja perähän viälä sokuria ja kaneelia. Sitte puhelin hälyyttämähän 20 minuutin päästä.

Ihana omenapiirakan tuaksu leijjuu koko alakertahan, kun otin piirakan pois uunista. Mei malttanu orottaa, jotta solis kunnolla jähtyny, ku piti jo ottaa koemaistopalat ja herkutella ne kylymän mairon kans. Arvakkaa, miltä maistuu.

Moon täs koittanu olla jonkulaasella kuurilla, rieetillä, tai minkä nimen kukin ny haluaa asialle antaa. Näläkää en oo nähäny, enkä kauhiasti ittiäni rääkännykkää. Oikiastansa moon ruvennu syämähän. Tarkoottaa sitä, jotta moon ruvennu syämähän säännöllisesti järkevänkokoosia annoksia. Ennenhän tapana oli syärä pivällä töis jotaki sevverran jotta jaksoo kotia asti ja sitte suuhun kaikki hevoosta piänemmät! Nauskuusia oon jättäny pois. Jos tuloo makiannäläkä, en mätä suuhuni pussillista lakuja tai paketillista Domino-keksiä. Tilalle on tullu herelmät ja kukkakaali ja porkkana jne.

No tulosta on syntyny. Housun koko on muuttunu 50:stä 42:een ja pairan koko 54-56:sta 48-50:een. Vois olla jopa 46-48, mutta kun tuata rintavarustusta on mulle suatu vähä enemmän ku muille. No tuloksen on huamannu kanssaihimisekki. Siältä täältä tuloo kommenttia. Jopa sellaaset hyvänpäivän tutut on tullu asiasta huamauttamahan. Sitte on sellaasiaki, jokka ei tohori puhua mitää, kun tiätävät mun tautikertomuksiani, ja luuloovat, jotta moon kualemansairas ja lähtö on lähellä. Kttellahan vain kaukaa. No kyllä kattua saa, ei silimä osaa ota, ruukatahan sanua.

Näin eileen kaupas pitkästä aikaa hyvän ystäväni Enkelintekijän. Se katteli mua hetken ja sanoo: "Soot niinku kuivan kesän orava!" Voiko sitä asiaa tuan kaunihimmin ilimaasta.

Järiestelen täälä muatokuvan paljastustilaasuuta. Kävin hakemas laihnaksi yläasteelta sellaasen taiteilijan maalaustelineen, johonka saa sen taulun asettaa juhulan aijjaksi.

Kun olin lähärös siältä koulun pihasta, havaattin jotta auton sivuklasis on kärpäänen. Rupesin sitä siitä huitomahan pois, mutta soliki pihan pualella, eikä piitannu mun huitomisistani mitää. Olokohon siälä, ajattelin ja starttasin matkahan takaasi kunnantaloolle. Palammatkaa ajettuani vilikaasin siitä sivuklasista ja totesin, jotta se kärpäänen oli erelleen siinä. Ku olin himmannu vauhtia kääntyäkseni Kirkkotiälle, jouruun pysähtymähän, kun mun erestäni kääntyy matkaaluauto atteekkihin, se kärpäänen otti siivet allensa ja lähti.

En kuullu, jotta kiittikö se kyytistä. Olis ainaki ollu suatavaa. En tierä oliko se tiatoonen, mihinkä se mun kyytis pääsöö, vai oliko se lomalaanen, joka oli valinnu jokerimatkan. Ihimettelin vain, jotta minkämoiset imukupit sen jaloos mahtoo olla, jotta se pysyy joukos. Ajelin mä ny kmminkin kuuttakymppiä. Ja matkaaki toista kilometriä.

Ystäväni Paula oli kuttunu kymmenkunta naista istumahan iltaa. Meitoli siinä kaikemmoisia akkoja lääkäristä näyttelijähän ja opettajasta kodinhoitajahan. Ilta oli komia ja oli niin mukava istuskella puutarhas, kun ei minkäämmoiset herhilääsekkää haitannu.

Paula sanoo, jotta tarjolla on vain pisteitä, eniten keränny saa illan päätteeksi palakinnon. Tarjolla oli siis kuohuviiniä, vaahtokarkkeja, mansikoita, jäätelöa, vaniljakastiketta, lusikkaleipiä,... Siis runsaasti pisteitä sisältäviä herkkuja, mikäli lasketaan painonvartijoiden taulukoilla. Mutta mehän ei laskettu. Toimittelimma mukavia, herkuttelimma ja nautiimma olostamma. Desibelit nousi samas taharis promillemäärän kans.

Mun pisteet ei palakinnoolle yltäny. Minä, kun en ymmärrä oikeen tuan alakoholin päälle, join kaffia mustana iliman sokeria. Vaahtokarkit on ällöttäviä ja jätskistä mä pakkaan mennä ruikelille. Tyyryyn sitte mansikoohin. Ja kyllähän mä niitä söinki yhyren piänen mansikkamaan verran.

Siinä pisteitämmä vertaallesnamma esille nousi ajatus, jotta meirän elämä on koko lailla pisteytettyä. Se alakaa jo syntyes. Moniko on kymmenen pisteen vauva? Joka päivä kaupas käyres kerätähän pisteetä. Opiskelijoolla oli ennen opintoviikkoja, ny noon opintopisteetä. Pääsöökähän täs elämäs enää mihinkää iliman pisteytystä.

Aika kuluu rattoosasti ja nopiaa. Yhtäkkiä oli hujahtanu viis tuntia. Oli aika koota ne vähääset pisteensä ja lähtiä kotia. Oli tosi mukava ilta. Vaikka jäinki iliman palakintua, mikä se sitte mahtoo ollakkaa, pirin palakintona sitä, jotta sain olla muakana. Moon kauhian kiitollinen siitä, jotta mulla on niin laaja tuttavapiiri, johonka kuluu niin monemmoisia ihimisiä. Tairanki lisätä niistä jokaasesta sinne koppahani yhyren pisteen.

Mulle soitti talavella yks miäs ja väitti olevansa mun kahareksas serkku. Kahareksas! Onko sellaanen enää mitää sukua? No se ny kumminki esitti asiaksensa sellaasta, jotta täälä mun "valtakunnasnani" pirettähän elokuun aluus sukukokous. Sellaasen suvun, johon mäki toristettavasti kuulun. Oon sen kyllä tiännykki jo varmahan ainaki 15 vuatta, mutta en oo antanu sen millään lailla häiritä elämääni. Ei sen pualehen, jotta siinä olis mitään häirittevää, saati hävettävääkää. Toristettavasti siihen kuuluu erinääsiä julkkiksia mm. yritysmaailmasta ja viihremaailmastaki. Mutta neki on vähintääki niitä kahareksansia serkkuja tai viäläki kaukaasempia. Sehän on aiva sama ku keittääs viirettä kertaa kaffia samoosta pöönistä. Ei enää mitää!

Arvata saattoo, jotta se setä ei soittanu mulle vain sen takia, jotta solis halunnu mulle hyvää hyvyyttänsä tiaroottaa moisesta asiasta. Ei tokikaa. Silloli mulle tehtäviä kyseeses tilaasuures. Moon sellaases tyäs, jotta mua pyyretähän milloon minkäkimoisihin tilaasuuksihin tekemähän mitä merkillisempiä asioota. Ja sevverran mus on hulluvvikaa, jotta jos se suinki vain passaa kalenterihin, niin minähän meen .  Tulevas sukukokoukses mullolis kakski virkaa. Juantaasin yhyren Kaisun kans sen varsinaasen juhulan. No se Kaisu vaikuttaa oikeen mukavalta ja huumoritajuuselta ihimiseltä. Saatamma hyvinki olla samalla taajuurella. Toisena tehtävänä mulla olis toimia vuasikokouksen puheejjohtajana. No seki on mulle tuttua hommaa, jotta ei siinäkää varmahan mitää ongelmaa oo. Mutta niin olivat iloosia, kun niitä oli kohorannu sellaanen onni, jotta mun moiseni sukuhun kuuluva asuu paikkakunnalla ja voivat sitä käyttää hyväksensä .

Suurin ongelma täs on mun oma pelekoni siitä, jotta ne keksii pyytää mua johonki sellasehen hommahan, jotta mä jourun naimisihin koko sukuseuran kans. Muttaku mä en taharo! Sev vähän vapaa-aijjan, jota mulla on haluaasin käyttää sellaasihin harrastuksihin, jokka mua oikiasti kiinnostaa ja joista mä saan ittelleni jotaki. Saattaahan se hyvinki olla, jotta pelekään turhaa, mutta varooksi ajattelin teherä siälä jotaki sellaasta pölöhyä, jotta ne kohta havaattoo, jottei tuata passaa toiste pyytää mihinkää .

Yks ministeri täytti täs taannoon 50-vuatta. Kyseli multa jo talavella ohojelmaa. Päivällä oli viralliset vastaanoto puheineen päivineen, elikkäs pönötysjuhula ja ehtoolla koko kansan pileet. Mä sanoon heti, jotta mihinkään pönötysjuhulihin en tuu. Kaivan kumminki nenääki just vääräs kohoras. No siinä ku hetki kaharen tuumattihin, niin päätimmä, jotta "Kyllikit" hoitaa ohojelman. Ja nimen omaan siälä koko kansan juhulas.

No me "Kyllikit"  sitte tuumasimma ja saimmaki ohojelman kokohon. Ku väkiä rupes valumahan sinne paviljonkihin, niin mä istuun "mättähällä" (kaiutinkaappi) ja soittelin nokkahuilulla kaikki kansanlaulut, mitä ikänä osasin ja muutaman sellaasenki, jota en osannu. Sitte me Kyllikit esitimmä kantelettaren runoja ja sen päälle mun sanoottamani laulun vanhahan karjalaasehen leikkilauluhun. Sitte Helka-nuoret esitti mm. vauvaräpin. Miäskvartetti lauloo tangoja ja lopuuksi viälä murreankkuri Aino kehuu päivänsankarin oikeen hyväksi.

Kaikkehen sitä minäki itteni aina järjestän. Jos joku olis kuukausi sitte sanonu mulle, jotta mä neljälle ministerille ja muutamalle kansanerustajalle sekä muulle "paremmalleväelle" pirän konserttia nokkahuilulla, niin kakkaasta naurua olisin nauranu.

Reisu on tehty ja saari jälleen kerran nähty. Kotonakin oon jo ollu kuukauren verran. Kerkesin ennenkö tuhkaa rupes tupruttamahan. Vaikka toisaalta en olisi yhtää pannu pahakseni vaikka reissua olis joutunu muutamalla päivällä jatkamahanki.

Kolme viikkoa pois työn ja harrastusten äärestä vaatii veronsa.  Jotta saa menetetyn ajan kiinni, joutuu teköhön joka päivä muutaman ylimäärääsen tunnin töitä. Ei siinä sitte aivan ekana oo tullu ploki-asiat mielehen. Tais mennä pari viikkua, jotta eres kävin lukemas. Mutta kirjoottamisehen ei oo tuntunu olevan aikaa ollekkkaa. No ny koitan jotaki saara aikahan.

Reissu meni kaikin pualin mukavasti. Koko suamalaasporukka oli tosi mukavaa. Olin kaikkien kans puheis, mikä on kyllä melekoonen ihime. Yleensä aina on porukas niitä, jokka vetäytyy syrjähän ja toisinansa on niitäki, joita ei halua lähestyä. Miähet nimitti mun reissun parahaksi jätkäksi. Kämppäkaverit oli aiva loistavia. Se oli aiva ihana asia! Se on aina vähä herrassaan, jotta minkämoista porukkaa tuloo ja tulooko niiren kans toimehen. Minen vähästä hätkährä enkä valita, mutta on ollu sellaasiaki reissuja, jotta moon käyny siälä kämpillä vain nukkumas ja vaihtamas vaattehia. Kolme viikkua samas huoneistos kaharen ventoviarahan ihimisen kans voi mennä joko hyvin tai huanosti tai hyvin huanosti. Tänä vuanna meni loistavasti.

Mä lähärin reissuhun sillä ajatuksella, jotta lepään ja rauhootun. Ja niin kyllä teinki. Iltariennoos en käyny Vallen ulkopuolella kertaakaan. Yhtään ei teheny miäli. Sitäpaitti ny oli sellaanen porukka, joka ei ollu niin kauhiasti meno päällä. Pari yätä meni silti aiva pikkutunniille, ku piti istua tupakkipaikalla ja parantaa maailmaa. Toisena ehtoona menin kämpille siinä kolomen ruuhkas ja toisena ehtoona tais kello lähestyä viittä. No ei sen väliä. Pääasia, jotta meistä tuntuu, jotta maailma parani kauhiasti. Ainaki olo keveni, ku sai miältänsä painavat asiat päästettyä pihalle. Muutoon ehtoosin pelattihin korttia. Tais siinä pari pakkaa mennä aika huanohon kuntohon. Ja kaffettaki mahtoo kulua pari kolome kilua.

Osan kans on ny sitte jo vaihreltu sähköpostia. Osan kans orotellahan ihanaa  jälleennäkemistä. Siihen on jopa maharollisuus tämän kuun lopus, ku Seinäjoella on psoriliiton liittokokous ja e-p:n psoriyhyristyksen 30-vuatisjuhula.

Moomma Helemutin kans molemmin kauneurenhoiron tarpehes. Mulla kun on tämä psoriaasis, jokon ollu tänä talavena, kiitos kuivien pakkaasten, eriitysen pahana. Ja Helemutti teki lähempää tuttavuutta lumikolan kans sellaasin seurauksin, jotta vasemmas kylies on melekeen koko kylien pituurelta kriipoos, mikä komiasti valakoosena hohtaa mustas "ministeriautos" .

No ei hätää mitää! Helemutti menöö autojen kauneurenhoitolahan ja minä lähären Canarialle .

Jotta jos ei musta hetkehen mitään kuulu, niin mä käristelen kyliyksiä alla etelän taivaan. Kustannuspaikalla oon taas 8.4. Lupaan ajatella teitä kaikkia lämmöllä .

Jouluna syämmä kinkkua ja lootia. Uunna vuanna perunasalaattia ja nakkia. Laskiaasna hernesrokkaa. Kinkkua lukuhunottamata nuata muita on tarjolla oikiastansa ympäri vuaren, eikä niistä ny kauhiasti piretä sen kummempaa meteliä, eikä tarttekkaa.

Mutta yks, mikon mun miälestä eherotoonta sesonkiruakaa on mämmi. Se kuuluu pääsiääsehen yhtä ainutlaatuusesti ku tinat uutehen vuatehen. Ei niitä muulloon valeta. Mutta minkä iankaikkisen tähäre mämmiä rupiaa olemahan tyrkyllä jo kohta vuaren vaihruttua???                                                                Mämmi on pääsiääsruakaa, ei mitää koko kevään kivaa pikku purtavaa. Se sais tulla markkinoolle korkeintaan kaks viikkua ennen pääsiäästä.

Onneksi sitä ny kumminki on jo ollu tyrkyllä, jotta oon saanu herkutella. Moon nimittäin pääsiääsen aijjan muilla mailla vierahilla, mihinä ei taatusti ymmärretä sen herkun päälle.

Viikolloppua pukkaa. Joillaki kuulemma alakaa joku hiihtolomaki. Onneksi ny on kaikeksi onneksi luvattu vähä lauhempaa keliä. Soon kyllä hyvä. Jospa mäki rupiaasin paremmin tarkenemahan.

Viimme lauantakina mä luulin, jotta mä jääryn aiva oikiasti pystyhy. Mun olis pitäny mennä koulukeskuksehen laittohon iltapalaa joukkuevoimistelun alueringin leirilääsille. Kävin sitä ennen kaupas. Mä luulin, jotten mä pääse ikänä siältä kaupalta kotia. Itku meinas tulla jo siinä kohoras, kun reviin siitä kaupan seinästä rahaa. Hampahat löi loukkua ja sormet ei meinannu totella ollenkaa. Sain vaivoon ostokseni suaritettua ja itteni takaasi autohon. Kohta autohon päästyäni soitin Tanjalle, joka oli köksäpäällikkö, jotta pärjäättäkö ehtoon iliman mua. Mullon sellaanen tunne, jotta mulle nousoo ny kuume ja mensin mialuusti maata, jotta jaksan huamisten lounahan laittohon.

Tanja lupas, jotta saan jäärä kotia. No lähärin siitä kaupan pihasta ajelemahan kotua kohti hampahien lyöres tahtia. Kotona sitte kohta ku olin saanu takin pältäni ja tavarat kaappiihin rupesin sairastamahan. Kattelin kuumemittarin ja panin kainalohon. Jännityksellä orotin, jotta menöökö yli +38 asteen. Siltä musta ainaki tuntuu. Mun normaali ruumihinlämpö on aika alahaanen. Soon siinä +35 ja +35,2 välillä. No mittari piippas ja mä otin sen kainalosta. Olin purottaa silimät päästäni, ku se näytti +29. Jukelin tähäre! Mähän olin vahavasti hypotermian pualella. Ei siis kuumetta vaan alilämpyä. Oireet oli hyvin samanmoiset.

Siitä paikasta sänkyhyn fällyjen välihin. Otin yhyren buranan ja orotin, jotta hytinä lakkaas. Pakko oli nousta kattomahan, kuinka Hautamäen Matin käyy mäkihypys. Maharoon mä olla näky, ku istuun lavittalla täysis pukees villahuivi hartioolla ja rasat käres. Ei ollu kaukana, jotten hakenu viälä pipua päähäni.

Näin olympialaasten innoottamana rupesin muistelemahan mun talaviurheelu-uraani. Minen oo ikänä ollu mikää hiihtäjä. Kunhan oon suksinu sisarusten vanhoolla lauroolla joinki. Laskettamista oon aina pelijänny niinku ruttua. Enkä moo oikee tykänny kilipaallakkaa. En yksilölajiis. Pesäpallo on sitte asia eriksensä.

Kansakoulus oli kaikkien pakko osallistua kisoohin. Munkin. No mä ruukasin ottaa sen hyvin rauhallisesti. Saatoon välillä pirättää kattelemahan jäniksen jäläkiä ja muita luannon ihimeetä. Taisin pääsääntöösesti olla joka vuasi se perän pitäjä. Kunhan velevollisuuteni täytin.

No reisuusti sitte, soli kolomannella luakalla, mä ajattelin ottaa sen asian oikee vakavasti. Meirät pantihin matkahan parilähtönä. Mun parina oli Heli, se, joka voitti kisan joka vuasi. Mä päätin, jotta minä en päästä sitä näkyvistäni vaikka henki menis. Mä jopa kolokuttelin välihin sen suksenperiäki. Sitte mä ajattelin silipaasta sen ohitte, ku tuntuu, jotta voimia piisaa. Tultihin jokitöyrähän, ja sitä piti nousta ylähäppäin. En pääsny ohi, ku ratkaasevalla hetkellä suksi lipsahti ja mä meinasin tuiskahtaa turvalleni. Hualtojoukoolla oli voitelu menny piälehen. Olisko paappa vähä kynttilää hinkannu pohojahan, tai sitte siälei ollu tervan lisäksi mitää. No minen sitte kumminkaa kaatunu, mutta Heli sai jonku meeterin etumatkaa. Koitin saara sitä viälä kiinni, mutta en pääsny ku ehkä suksen mitan päähän.

Sitte tultihin siältä Osuuskaupan rannasta takaasi koululle ja ruvettihin jakamahan palakintoja. No ensipalakinnon sai tiätysti Heli. Toiseksi tuli muistaakseni Jaana. Mutta uskokaa tai äläkää, mutta molin kolomas ja sain hopialusikan! Hävisin Jaanalle jonku sarasosasekunnin, niinku entinen poika, muttei sillä ollu mulle mitää merkitystä. Molin palakintopallilla! Kaks kertaa samahan aikahan; ensimmääsen ja viimmeesen  .

Ens yänä ne ny sitte alakaa. Olympialaaset. Ny ku noon tuala Kanaattas, niin ne urheeloo ny meistä kattottuna aiva aijjoottomilla aijjoolla.

Vaikka tykkäänki vaharata mm. mäkihyppyä ja jääkiakkua, niin valavomahan en mainaa ruveta! Kyllä mulle piisaa ne koosteohojelmat, joita  tuloo ihimiseltääsehen aikahan. Ja vaikka kuinka olis kysees olympialaaset, niin ei mun oo, mainoksista hualimata, tarvinnu vaihtaa töllyäni mihinkää teräväpiirtohon sen kummemmin ku mihinkää taulutelevisiohonkaa.

Moomma kyllä omituunen kansa, me suamalaaset. Urheeluhullua kansaa. Ja jos kultaa tuloo, niin hehkutetahan, jotta  SUAMI VOITTI !!!!! Jos niin ikävästi käyy, jotta jollaki sattuu menemähän vähä heikommin, niin sitte sanotahan, jotta Janne mokas tai Virpi ei kestäny jne. Hapinesta moomma jakamas voittoja, mutta tukemisen taito meiltä pakkaa puuttumahan.

Kirjoottelin täs taannoon tähän plokihini pitkät pätkät aiheesta Suku on pahin. Ku mulle soitteli joku aiva vento viaras miäs ja väitti olevansa mun kahareksas serkku.  Ihimettelin siinä jutus toisten innokkuutta sukujen tutkimiseen jne. Ittiäni kun ei niin kauhiasti asia kiinnosta. Olisin varsin hyvin pystyny elämähän iliman tiatua, jotta mulla on moinen kahareksas serkku.

No se ei ny ollu varsinaasesti tämän postauksen aihe. Pointti oli se, jotta ku molin saanu sen juttuni, joka oli tiätysti mun omasta miälestä kauhian hyvä, valamihiksi, niin mun sarkain lähti karkuhun ja sitä mettästäesnäni painoon tuata hiirijutskaa johonaki kriittises kohoras ja koko juttu katos!!!  Voitta uskua, jotta otti ottalohkosta ja tosi lujaa. Kaikki tyä oli menny hukkahan. Miksei täs voi olla jotaki turvajuttua, jottei kaikki heti katuaasi, jos mokaa?

No hetkeksi meni halut kirjoottaa koko plokihin. Sen takia täälon ollu vähä hiliaasempaa.